perjantai 5. huhtikuuta 2013

Valovuosi taaksepäin

Kun hektisestä työpäivästä oli selvitty, siirryin työpaikalta tallille.
Tällä hetkellä Torstenilla ratsastusta voisi myös ajatella pienenä työmaana.

Olin ajatellut tekeväni vain rennon, pitkän eteen-alas jumpan, jossa poni pääsisi kunnolla venyttelemään ja  jumppamaan, mutta kuitenkaan en itse istuisi mustelmieni ja ruhjeideni päällä kuin käynnissä,  keventelisin ravin ja laukkaisin kevyessä istunnassa. Hyvä suunnitelma jonka  toteuttaminen aiheutti kuitenkin hieman päänvaivaa, kun reppana poni Torsten tuntui pelkäävän joka ikistä kolahdusta, mitä maneesista kuului - myös sellaisia, mitä ratsastaja ei kuullut. (En kyllä väitä, etteikö niitä olisi tapahtunut, mainitsin sen vain siksi, että se kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten hiljaisia osa äänistä oli.)
Eilenhän maneesi  piti desipelijuhlaa, kun lumia tippui jytinällä katolta alas, ja metelistä poni otti vähän kierroksia, mutta tänään meteli ei kohonnut lähellekään samoihin lukemiin. Ja normaalistihan saan olla ylpeä ponistani, joka ei ihan pienistä äänistä piittaa. Kuitenkin, ilmeisesti kolina on ponin pienessä päässä nykyään yhtä kuin huono juttu, viitaten viimeisimpiin hyppäreihimme.

Aluksi mua jopa vähän nauratti, että mitä se poni nyt oikein turaa, sitten muutaman kerran suutuinkin kun Torsten keskittyi kaikkeen muuhun kuin työn tekoon, mutta lopuksi tajusin, että Sällihän oikeasti pelkäsi :(

Se on niin erilainen hevonen. Vaikeakin.
Aina kun asiat ei mene sen suunnitelmien mukaan, se kasvattaa kovan kuoren ja sulkeutuu siihen, ja sitä kuorta on hyvin vaikea murtaa. 
Taannoinen  yhdessä esteeseen sukeltaminen ei loppupeleissä aiheuttanut mitään ongelmia, koska se tehtiin tiiminä, rinta rinnan. Kirjaimellisesti ;)
Sitten, kun vain minä lennän alas selästä ja poni jää yksin, poni ei ymmärrä. Miten hänelle voidaan tehdä näin, miten se taukki kuski kehtaa jättää hänet yksin tälläisessä tilanteessa? :D
Näitä tilanteita saadaankin sitten selvitellä pidempään, poni tarvitsee aikaa käsitellä asiat ja ehkä jotain toimintaterapiaa ;)

Torsten on  upea  hevonen (no, kenen mielestä se Oma ei olisi upea?),  ja osa sen hienoutta on ehdottomasti esiintymishalu ja itseriittoisuus, eikä sitä koskaan pidä yrittää väkivalloin alistaa tai pakottaa muuttumaan. Tietynlainen vaikeus vain kuuluu sen luonteeseen, ja sen kanssa täytyy sopia pelisäännöistä ystävällisessä  hengessä. Koska tämän varsin hyvin tiedän, sitä suuremmalla syyllä harmittaa, että menin tänään sille kiehahtamaan, mutta en vain tajunnut, että poniparka oikeasti oli peloissaan. Tyhmä minä.


Torstenista saa ehdottomasti parhaat puolet esiin ratsastaessa kevyillä avuilla ja kehumalla paljon.  (niin kait kaikista hevosista ...) Loppuratsastuksessa sitten vihdoin tajusin kehua äänellä kaikesta pienestäkin, ja kyllähän poni siitä hieman rentoutui. Karsinassakin se  oli vielä ihan vähän yrmynä, mutta porkkanavenytykset ja hyvänmielen rapsutukset saivat sen selkeästi paremmalle tuulelle.

Onneksi huomenna on Maken ohjasajo. Siinä on ehkä ainoa ihminen, jota Torsten aidosti kunnioittaa. Siksi onkin tosi hyvä, että poni pääsee osaaviin käsiin, niin saadaan tähän tilanteeseen vähän tolkkua.

Kylläpä mä saan kaiken kuullostamaan negatiiviselta. Se ei ollut tarkoitus, mutta julkaisen tämän tekstin nyt silti, niin voin sitten vuosien päästä tätä lukiessa nauraa ja todeta, että ei poni ole mihinkään muuttunut, mutta kaikesta me selvitään. Ja lisäänpä vielä, että paikoitellen poni ravasi oikein mallikkaasti.

Voi olla, että hyppärin jätän ensi viikolla väliin. Luodaan ponille nyt viikon verran itseluottamusta, niin on parempi pohja lähteä taas esteiden sekaan sekoilemaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti